Prinzin päiväkotelämä ei ota vieläkään sujuakseen. Soitteliin tuossa mennäviikolla kiertävällä erityislastentarhan opettajalle. Suuri huoli josta Kelton kanssa juttelin oli se että vielä puolentoista vuoden päiväkotielämän jälkeen Prinzi   säännöllisesti ja spontaanisti tuo esiin ettei halua tulla päiväkotiin. Tällä viikolla on ollut kaksi päiväkotipäivää ja kumpaakin edeltävänä iltana on asiasta keskusteltu, minä aina posiitiiviseen sävyyn, hän ehdottaen ensimmäisenä iltana että on kipeä eikä voi mennä (olen itse sairaana) ja eilen illalla kun nukutuspuuhissa vastasin keskusteluyrityksiin toistuvasti "jutellaan siitä huomenna" tuli toiveikas kommentti: "huomenna on niin paljon juteltavaa etten voi mennä päiväkotiin". Tämä on siis jatkuvaa, spontaania ja jatkunut nyt mielestäni liian kauan. Itse koen että tätä huoltani ei ryhmässä ole kuultu kun olen sitä tuonut esiin vaan minulle on vastattu että poika viihtyy hyvin.

En siis epäile etteikö päivät sujuisi aikuisen näkökulmasta hyvin, mutta Prinzi stressaantuu päiväkodissa kovasti: hoitopäivän jälkeen hän ei siedä vaatteita päällään ja vaatii turvaistamista. Prinzi ei myöskään ryhmässä tuo esiin tarpeitaan siten kuin kotona: pyytää lisää ruokaa tai märkää harsoa päälleen unille tai haluamiaan vaatteita ja nyt tuli esiin että Prinzistä päivälepo on vaikeaa, "kun siellä pitää olla niin kauan". Edelliset huomioon ottaen Poika ilmeisesti kaipaisi niin päivälevon kuin muunkin suhteen enemmän sanallista huolenpitoa: "haluaisitko lisää ruokaa, Onko tämä vaate hyvä, haluatko jo nousta ylös?"

Perjantaina kävinkin lastenhoitajan kanssa tiukkasävyisen keskustelun siitä saako aikuisten resurssipula olla syynä siihen että viisivuotias joutuu makaamaan hämärässä huoneessa valvoen. Varsinkin kun prinzi on ryhmässä kolmen paikalla eli resursseja on runsaasti.

Olimme kesällä sopeutumisvalmennuskurssilla jossa keskustelimme myös Pojann päivähoitotilanteesta, siitä kuinka hänen paikkansa olisi erityisryhmässä (alunperin oli puhe että erityisryhmän palvelut tuotaisiin Allergiaryhmään) jossa ehkä erilailla voitaisiin ottaa huomioon hänen stressaantuvaisuutensa, kuten sopeutumisvalmennuskurssin päivähoidossa tehtiin. Siellä oli käytössä kuvitettu päiväjärjestys, ja seuraavan päivän ohjelma tuli kuvitettuna mukaan, jolloin sitä pystyttin kertaamaan jo etukäteen, ja mennyttä päivää jälkikäteen.  siellä oli myös käytössä kuulosuojaimia yms joilla omaa oloa pystyi säätelemään, joko itse tai aikusten avustamana, eikä stressitaso noussut liian korkeaksi. Jollakin tavoin pitäisi siis Prinzin kokemaa stressiä vähentää.

Tavoite on myös se että  päivähoito olisi kuntouttavaa eikä vain "menisi ihan hyvin". Toki lapsiryhmässä toimiminen on kuntouttavaa itsessään mutta myös muita toimia olisi syytä harkita. Minun roolini kuitenkin pitäisi tässä olla äidin rooli ja pyysinkin Keltoa miettimään niitä keinoja oman ammattitaitonsa kautta.

astentarhanopettajan virassa oleva sosionomi ei kuitenkaan suostu tai halua nähdä Prinzin erityisyyksiä, vaan näkee tämän tavallisena pikkupoikana jolla on samat haasteet kuin muilakin samanikäisillä sekä vihjaa viestissää ikävästi että olisin jollakin lailla pulassa tai hukassa lapsen kanssa. Hänelle tuntuu riittävän että arki sujuu jotenkuten, ei pitkäaikaisseuraamusten huomioon ottaminenjo tässä vaiheessa. Tuntuu ikävältä viedä lapsi hoitoon jossa tämän erityispiirteitä ei tunnusteta ja tuntuu kurjalta tajuta se kunnolla vasta nyt, puolentoista vuoden päiväkotitaipaleen jälkeen.

Prinzi on monessa mielessä ihan tavallinen viisivuotias, mutta myös selvästi erityislapsi jolle toivon tarvittavat tukitoimet jo nyt jotta koulupolku aikanaan sujuisi, siellä kun ei ole samallatavoin aikuisia ohjaamassa ystävyyssuhteita, jotka ovat oman toiminnan ohjauksen ohella haastepaikkoja.

Kokeilemme nyt reissuvihkoa, jotta viestit kulkisivat kunnolla minulle saakka, kun Haahelo usein hoitaa päivkotikulkemiset. Prinzi saa sinne myös tarran aina kun arvioi päivän menneen hyvin.

Ruususen kanssa päiväkotiin menot olivat aina ongelmattomia, siksi tämä tuntuu nyt niin kummalliselta