Olin tänään tapaamassa pienen vauvan vanhempia, sillä menen juhlapuhujaksi vauvan nimiäisiin. Voi että tuli elävät musitot mieleen, sillä lapsi oli myös huutavaista sorttia, aivan kuten pikkupoikanen aikanaan. Nykyäänhän pikkupoikanen lähinnä vinkuu, kitisee ja itkee, eikä enää huuda.

No, nyt olen vielä hereillä tähän aikaan, sillä innostuin heti kirjoittamaan puhetta ja pohtimaan perheen ja suvun merkitystä lapselle. Mikä on isovanhempien rooli parhaimmillaan ja kuinka yksin voi olla jos mummut ja vaarit asuvatkin toisella puolen Suomea.

Oli todella mukava kertoa tuoreille vanhemmille ettei nimiäisissä ole kaavaa jota on noudatettava, vaan seremonia voidaan luoda juuri sellaiseksi kun ikinä halutaan, siihen voidaan ottaa elemenettejä muista rituaaleista, keksiä itse tai mitä vaan. Itse asiassa yksi tärkeä pointti sivilijuhlissa on minusta se että ne kuvastavat todella juhlijoiden omia arvoja. En kiistä ettei kristilliset arvot ja rituaalit olisi joillekin ihmisille tärkeitä, mutta viimeviikon Valossa joku juuri kirjoitti osuvasti siitä kuinka papit ovat suomalaisten perhejuhlissa serviettien asemassa, kuuluu kattaukseen.

Oikeastaan, jos olisin uskovainen loukkaantuisin siitä kuinka osa ihmisistä käyttää uskonnon rituaaleja vain täytteenä, välittämättä itse sisällöstä hölkäsen pöläystä. Luulen sen kyllä syövän pappienkin motivaatiota henkilökohtaiseen palveluun.

***********

Haahelo oli pojan kanssa pitkällä kävelyllä ja kaikki oli mennyt hienosti, poika oli viihtynyt ja myös kotona. Minä kyllä kuulin rappukäytävään asti huutoa, mutta Haahelo väitti sen alkaneen juuri. Poika ei kuulemma ollut muistanutkaan äitiä ennen kuin näki minut. Hyvä.